"Ei tämä ole verstas, vaan valtaistuinsali!"

Iloisissä fiiliksissä.
Kuvassa allekirjoittanut, Titta Asikainen ja Remy Lehmann.
Kuvan otti Marjaana Araneva.

Kun esitystä tehdään osallistujien omista unelmista käsin, mahdollisimman ryhmälähtöisin ajatuksin, tulee vastaan kysymys ohjaajan asemasta ja roolista. Miten säilytetään osallistujien oma ääni kirkkaana ja aitona osana kokonaisuutta? Miten minä ohjaajana vien prosessia eteenpäin niin, että jokaisen omat unelmat sulautuvat yhteinäiseksi kokonaisuudeksi, ilman että ne kadottavat mitään oleellista?

Tämän tyyppisten teatteriproduktioiden ikuisuuskysymys onkin, voiko teatteriprosessi koskaan olla puhtaasti demokraattinen. Onko tuleva esitys, sen yhteisölähtöisestä pyrkimyksestä huolimatta, ensisijaisesti minun näköiseni, minun aatemaailmastani kumpuava? Ajanko ohjaajana tiedostamattani (tiedostaen) omia väitteitäni näyttämölle? Kenen jutusta tässä on kyse?

Marjaana (mahtava assari) lähetti yllä olevan kuvan tänään harjoitusten jälkeen. Sen otsikko oli "harkat ja tekemisen ilo". Onneksi lähetti, sillä treenien jälkeen olin jo aivan pyörällä päästäni. Mistä olikaan kyse ja miten mennä eteenpäin? Jajaja... Tärkeä dokumentaatio Marjaanalta, että iloa oli. Ja sitä on ollut ryhmässä alusta lähtien. Tekemisen iloa ja heittäytymistä. Tämä ryhmä on hyvä ryhmä, kuningasryhmä. He ovat olleet alusta asti valmiita heittäytymään kylmään veteen. Päistikkaa kohti tuntematonta, ohjaajan toisinaan luvattoman sekavista ohjeista huolimatta. Täpinöissäni olen näet välillä unohtanut kaikki ohjaamisen perusasiat.

Joskus teatterintekeminen on tekemisen ilon lisäksi hampaiden kiristelyä ja paniikkihikeä, puhumattakaan tylsästä vuoron odottelusta. Tässä produktiossa on ohjaajalla tiukka paikka; miten pitää koko työryhmä motivoituna, tai edes hereillä?

Tänään olivat ensimmäiset harjoitukset Eräänlaisen kuningasnäytelmän esiintymistilassa, eli Seinäjoen kaupunginteatterin Verstasnäyttämöllä (tai pikemminkin valtaistuinsalissa, kuten eräs näytelmän hahmoista kuvittelee). Tuntui hyvältä päästä tilaan. Se on nyt meidän tila, päämaja, esityksen koti seuraavat 7 viikkoa.

Jännityksellä odotan tulevia viikkoja, löytyykö minusta edes pikkiriikkisen musikaaliohjaajaa. Kyseisen alan taitoa nimittäin tarvitaan – miksi meninkään kyselemään osallistujien esiintymisunelmia. Edellisestä musikaalikokemuksestakin on vierähtänyt jo hetki. Näin Hello Dollyn juurikin Seinäjoen kaupunginteatterissa tasan 20 vuotta sitten.
(Nyt taisin hieman suolata juttua...)

Tekemisen iloa, tekemisen iloa. Yhteistä iloa. Huomenna taas valtaistuinsaliin.

- Venla -